Kolumni.

Tuuliviiri-Tytöllä on luottamustoimia joiden takia hänen oli kirjoitettava kolumni erääseen pieneen lehteen. Tuuliviiri-Tyttö päätti myös julkaista kolumnin blogissaan, vaikkei se hänestä järjin hyvä ole, mutta ottaen huomioon että Tyttö hukkasi ohjeet ja unohti palautus päivän, se on ihan kelpo suoritus.

"Kuka minä olen?

Pohdin tässä yhtenä päivänä kuinka erilaisen kuvan annamme itsestämme eri ihmisille. Tuntuu välillä että eläisin kaksoiselämää, tai välillä jopa kolmois- tai neloiselämää. Kotona annan aina itsestäni hyvin luonnollisen kuvan maatessani sohvalla koti vaatteissa tukka sekaisin ilman meikkiä. Töissä olen työ-minä, tukka kammattuna ja iloisena. Ja joskus on tilaisuuksia jolloin on laitettava paremmat vaatteet ja yritettävä näyttää entistäkin paremmalta ja puhuttava fiksuja.

Mutta mikä näistä on aito minä? Jos menen töihin tukka sekaisin ja ilman meikkiä, kaikki kysyvät olenko kipeä ja onko kaikki hyvin. Kyllä, kaikki voi olla aivan hyvin, mutta toin vahingossa vain koti-minäni töihin. Tai päinvastoin, jos olen laittanut aamulla hiukset kivasti ja tavallista enemmän ripsiväriä kaikki kysyvät olenko ihastunut tai olenko menossa jonnekkin. On kummallista kuinka ei voi sekoittaa miniään.

Väillä on ihana huomata että ihmiset joita tapaan päivittäin taitavat todellakin tuntea minut, sillä jo ulkonäköni voi kertoo heille miten voin. Ja pikkusiskoni on paras esimerkki siitä kuinka joku tuntee minut jo ulkonäön perusteella, ja osaa tulkita miten voin, tain minne olen menossa. Hän asuu kanssani samassa asunnossa, hän on samassa työpaikassa ja meillä on yhteisiä harrastuksia ja ystäviä, hänelle ei tarvitse sano sanaakaan kun hän jo arvaa että olen menossa töihin tai kaupunkiin tapaamaan kavereita.

Välillä on taas hullunkurista huomata että hyvät ystävätkään eivät ymmärrä sinua vaikka yrität selittää tekosiasi mitenkä päin vain. Eräänä päivänä kerroin hyvälle työkaverilleni että olin liimannut lehtikuvia Helsingin Sanomista puikkoliimalla seinään ja tehnyt siitä ikään kuin tapetin. Sain selitellä pitkään että ei siihen varsinaisesti mitään syytä ollut eikä siinä mitään järkeä ollut, mutta vain minä voin saada sellaisen ajatuksen aamukahvilla. Se oli vastoin työ-minääni, en voi olla kovin spontaani tai mielikuvituksellinen töissä, sillä on mentävä samaan työ muottiin muiden kanssa.

Olen töissä hampurilaisravintolassa ja tapaan kassalla päivittäin satoja ihmisiä. Ja mielestäni on kummallista että asiakkaat jotka käyvät kassallani päivittäin luulevat tuntevansa minut. Moikkaavat iloisesti jo kaukaa ja vaihtavat kuulumisia, mutta jos kävelen kadulla vastaan he moikkaavat minulle sillä tietävät että olen joku tuttu. Silti heidän kasvoiltaan voi huomata että ilman työvaatteita he eivät tiedä kuka olen. Heille olen onneksi vain hymyilevä kassatyttö.

Kevään aikana heräsin kauheaan tunteeseen etten enää itsekkään tiennyt kuka olen, söin yhtäkkiä suolakurkkuja ja kalaa, kuuntelin Lady Gagaa, värjäsin hiukseni tummiksi. Tein asioita joita en olisi tehnyt aikaisemmin mistään hinnasta, ja mikä kauheinta pidin niistä. On hieno seurata kuinka lapset kasvavat tai kuinka kevät saapuu ja luonto muuttuu, mutta kun huomaa että itse kasvaa tai muuttuu sitä menee jollakin tavalla kriisiin. Vaikka olin aina hokenut että muutokset on hyvästä, en voinut hyväksyä omaa muutostani.

Painittuani suolakurkkuja ja Lady Gagaa vastaan hetken tajusin että olinhan minä kuitenkin oma itseni. Puhuin töissä sekavia, makasin kotona sohvalla niin kuin ennen ja osasin olla edustava jos sitä vaadittiin. Ja mikä ihaninta osasin edelleen sanoa mistä pidin ja mistä en, ja mikä on väärin ja mikä ei. Ja Graavilohi leivät keskellä yötä yhdessä Gilmoren tyttöjen on täydellisyyttä. "

-Tuuliviiri-Tyttö